ABCD 421   Evocation

Kokkola Quartet; Eija Kankaanranta, kantele; Reijo Tunkkari, violin; Hanna Pakkala, viola; Lauri Pulakka, cello; Marko Ylönen, cello; Janne Virkkala, cello; Annika Brännkärr, violin

Kokonaiskesto: 69:50

ABCD 421
EAN: 6417513104219
Hinta: 22,00 €    Osta!

Tämä levy kuuluu luokituksiin:
| Aikamme musiikki | Kaikki levyt | SACD/CD hybridilevyt | Sello | Uusimmat levyt |
 

Raidat

 Kokkola Quartet:
 Nordgren, Pehr Henrik (1944-2008):
1Jousikvartetto No. 3 op. 2715:52 
 Eija Kankaanranta, kantele; Reijo Tunkkari, viulu; Hanna Pakkala, alttoviulu; Lauri Pulakka, sello:
2Equivocations op.5517:37 
 Marko Ylönen, sello:
 Sonaatti sellolle op.83:
3Evocation  5:47 
4Defiance  5:16 
5Interlude: Oreiller  3:09 
6Patch  3:53 
 Kokkola-Kvartetti; Janne Virkkala, sello:
 Jousikvartetto op. 110:
7I  5:36 
8II12:34 
69:50 

Linkit

Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin (KPKO) muusikoista koostuvan Kokkola-kvartetin Pehr Henrik Nordgrenin kamarimusiikkia sisältävä levy. ”Evocations” (ABCD 421) on nykyisen kokoonpanon ensimmäinen, ja on levy-yhtiö Alban julkaisema.

Kokkola-kvartetti perustettiin jo 70-80 -luvun taitteessa, mutta nykyisessä kokoonpanossa orkesteri on soittanut vasta loppuvuodesta 2016. Sen jäsenet ovat kuitenkin olleet keskenään kamarimusiikillisessa kanssakäymisessä hyvin pitkään, ja tämä on hionut yhtyeen sointi- ja tyyli-ihanteet yhteisiksi. Kokkola-kvartetissa soittavat KPKO:n 1. konserttimestari Reijo Tunkkari, 2. viulun varaäänenjohtaja Annica Brännkärr, sooloalttoviulisti Hanna Pakkala sekä 1. soolosellisti Lauri Pulakka.

Pehr Henrik Nordgrenin (1944-2008) musiikin väkevä ilmaisutarve ja ehdoton rehellisyys liittävät sen kahteen hyvin erilaiseen vaikutteiden antajaan: Dmitri Šostakovitšiin ja kansanmusiikkiin. Japanilaiset vaikutteet ja toisaalta suuret orkesterikokoonpanot leimaavat useita hänen 1970-luvun teoksiaan. Jousikvartetto nro 3 op. 27 merkitsee kuitenkin paluuta kamarimusiikin kuningaslajiin. Teos on yksiosainen ja sen kantaesitti Voces Intimae-kvartetti Helsingin juhlaviikoilla vuonna 1976. Equivocations kanteleelle ja jousitriolle on sävelletty vuonna 1981. Sen tyylikautta luonnehtivat Nordgrenin omat sanat: ”Viime aikoina olen tietoisesti yrittänyt yksinkertaistaa tyyliäni”. Perinteisen kansallissoittimemme kantele esiintyy teoksessa muiden soittimien kanssa tasavertaisena, nykyaikaisena instrumenttina. Reijo Tunkkarin, Hanna Pakkalan ja Lauri Pulakan mukaan yhtyy kanteleensoittaja Eija Kankaanranta.

Sonaatin sellolle esittää sellotaiteilija Marko Ylönen. Teos on peräisin vuodelta 1992 ja kantaesityksestä Turun musiikkijuhlilla vastasi Ylönen, jolle teos on myös omistettu. Jousikvintetto op. 110 on levyn teoksista tuorein, peräisin vuodelta 2000. Karjalaiset ja inkeriläiset runosävelmät, mm. itkuvirret, olivat tulleet näihin aikoihin Nordgrenin erityisen kiinnostuksen kohteeksi. Vaikka jousikvintetossa ei lainata runosävelmiä, se liittyy sointikuvaltaan läheisesti säveltäjän myöhäiskauden tapaan käsitellä tätä materiaalia. Kokkola-kvartetin lisäksi jousikvintetossa esiintyy Janne Virkkala, KPKO:n 2. soolosellisti.


Nordgren’s impassioned obliquity

by Martin Anderson

"One imagines that Nordgren would have been thrilled by the playing of the Kokkola Quartet and their guests."

This chronological trawl through some of the chamber works of Pehr Henrik Nordgren (1944–2008) not only marks the tenth anniversary of his early death (he was only 64); it reminds us of what we are missing through the absence of his music from standard concert life. 

The sixteen-minute Third String Quartet (1976) rolls forth in a huge arch, beginning with an exquisite passage that begins as a chordal statement and expands into a polyphonic fantasia, its sense of hush and mystery slowly giving to impassioned debate, in a language descended from Bartók. The passion spent, the music closes in on itself and gently disappears. 

Equivocation, for kantele and string trio (1981), has a more ritualistic quality, not least because Nordgren plays the sounds of the kantele and the bowed string instruments off against one another, at some points suggesting characters in some formal relationship and at others the changing allegiances and groupings of a family drama, as the instruments exchange ideas and partners. I suspect that the influence of the Nōh plays he must have seen during his stay in Japan (1970–73) – and a sudden portamento from the first violin a couple of bars in instantly suggests the koto, the Japanese zither. At times, it seems (as Nathan Milstein memorably said of Stravinsky) to be ‘made of corners’, but that angularity often subsides to admit warmer, more lyrical material. 

Part of the achievement of Kodály’s Sonata for Cello Solo of 1915 was that for the first time solo-cello music didn’t sound like solo Bach, but later composers have paid the price by sounding like Kodály, and Nordgren’s solo-cello sonata (1992) sits audibly downstream from its Hungarian predecessor – although, of course, in a much more tonally liberated language. The last of its four brief movements, enigmatically entitled ‘Patch’, abandons the mild modernism of the previous three to sound an achingly lovely farewell. 

The first of the two movements of the String Quintet (2000) acts as extensive prelude, constantly changing shape as you listen, with a mini-violin concerto emerging briefly from mysterious oscillating chords. The second, twelve-and-a-half minutes long, is oblique: though the style is relatively direct, the argument is less easy to grasp, with the music seeming to emerge from silence for its dramatic outbursts and then retreat back into its corner before you’ve grasped exactly what it aims to say. 

One imagines that Nordgren would have been thrilled by the playing of the Kokkola Quartet and their guests; he might even have approved the occasional rough touch in the String Quartet and Quintet as evidence of their commitment. Lauri Pulakka contributes lucid booklet notes, and Simon Fox-Gál obtains vivid recorded sound.


En handfull högexpressiva och laddade verk ryms på den nya skivan med kammarmusik av Pehr Henrik Nordgren.

Kammarmusik

Evocation

Pehr Henrik Nordgren: Stråkkvartett nr 3, Equivocations, Sonat för solocello, Stråkkvintett. Kokkolakvartetten (Reijo Tunkkari, violin I, Annica Brännkärr, violin II, Hanna Pakkala, altviolin, Lauri Pulakka, cello), Marko Ylönen, Janne Virkkala, cello, Eija Kankaanranta, kantele. (Alba)

"Jag skulle inte ha tid att dö. Jag har så mycket oskrivet." Så yttrade Pehr Henrik Nordgren(1944–2008) ett par år innan sin död, men även om mycket blev ogjort hann han med åtskilligt mera än mången tonsättare under en åtskilligt längre karriär.

Verkförteckningen upptar bland annat 31 solokonserter, elva stråkkvartetter, tio symfonier och en ansenlig mängd stråkorkester-, kammar-, instrumental- och vokalmusik. Allt håller inte högsta tänkbara klass och framför allt under de produktiva sista åren växlar nivån mellan mästerverk och mindre angelägna alster – som om han, medveten om att tiden var utmätt, på vinst och förlust ville få ur sig så mycket som möjligt.

På den nya Albaplattan, Evocation, finns inga halvdana alster. Skivans stycken är skrivna under en 24-årsperiod och det handlar om äktnordgrenska, högexpressiva och laddade verk, där ett närapå konkret påtagligt känslosvall alternerar med ett mer introvert, men för den skull inte nödvändigtvis mindre intensivt, uttryck.

Skivans äldsta verk, tredje stråkkvartetten från 1976, är ett bra exempel på en grundnordgrensk estetik som inte förändrades särdeles mycket under fyra decennier och där den folkliga färgningen ofta fungerar på en abstraherande nivå. I den fem år senare skrivna Equivocations för kantele och stråktrio nyttjar Nordgren som en av de första kantelen på ett fullödigt samtidsmusikaliskt vis och kopplingen till koton är, föga överraskande för den Japanfrälste Nordgren, tydlig.

Marko Ylönen uruppförde den högoktaniga solocellosonaten 1992 och gör den även nu med stark känsloutlevelse och djup insikt, medan stråkkvintetten (2000) är ett typexempel på Nordgrens mer avklarnade sena stil. Kokkolakvartetten (stämledarna från Mellersta Österbottens kammarorkester) behärskar estetiken utan och innan och Eija Kankaanranta hanterar sin kantele med absolut finess.

Mats Liljeroos Musikkritiker